Podcast 
Millaiset megatrendit vaikuttavat oppimiseen ja koulutukseen? Miltä oppimisen tulevaisuus näyttää juuri nyt? Oppimisen seuraava luku –podcastin ensimmäisessä jaksossa keskustelemme oppimisen tulevaisuudesta Aalto-yliopiston rehtorin Ilkka Niemelän ja Sitran asiantuntijan Sanna Rekolan kanssa. Podcastin juontaa hankejohtaja Hanna Nordlund.
Kuuntele jakso:
Jakson tekstivastine
(Musiikkia)
Hanna Norlund:
Tervetuloa Digivisio 2030 hankkeen podcastiin, jossa pureudutaan siihen, millaista oppimisen tulevaisuutta me Suomessa parhaillaan rakennetaan. Mä olen Hanna Nordlund ja mun kanssa saman mikin äärellä on vaihtuvia asiantuntijavieraita. Tästä alkaa Oppimisen Seuraava Luku.
(Musiikkia)
Hanna Norlund:
Tästä alkaa meidän uusi podcast, jossa ruoditaan tulevaisuuden oppimisen teemoja eri näkökulmista mielenkiintoisten asiantuntijoiden kanssa. Tässä ekassa jaksossa mun vieraana on Aalto-yliopiston rehtori ja Digivisio 2030 –hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja Ilkka Niemelä ja Sitran ennakoinnin asiantuntija Sanna Rekola. Tänään me keskustellaan muun muassa siitä, millaiset megatrendit vaikuttaa koulutukseen ja oppimiseen tulevaisuudessa ja miltä tulevaisuus näyttää juuri nyt. Tosi hienoa saada sut vieraaksi, Ilkka, tänne. Sä työskentelet Aalto-yliopiston rehtorina ja myös Digivisio-hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajana. Tiivistä ihan alkuun, että mistä Digivisio-hankkeessa on kysymys.
Ilkka Niemelä:
Joo. Se on ainutlaatuinen hanke Suomessa. Siis koko korkeakoulukenttä on yhdessä luomassa tämmöistä tulevaisuuden joustavaa, korkeakoulurajat ylittävää ja oppijalähtöistä oppimisen ekosysteemiä tulevaisuuden tarpeisiin.
Hanna Norlund:
Ja toisena asiantuntijavieraana on Sanna. Sä työskentelet Sitralla, ja oot ollut mukana laatimassa Sitran nyt alkuvuodesta julkaistua Megatrendit-raporttia. Mikä oppimiseen liittyvä asia on ollut sulle erityisen ajankohtainen tai lähellä sydäntä tässä viime aikoina?
Sanna Rekola:
Mä oon aika paljon pohtinut nyt Megatrendejä tehdessä, että aikaisemmin kun mä olin mukana Sitran Sivistys+-projektissa, niin sitä, että millaisia päämääriä ja tavoitteita me ylipäänsä asetetaan oppimiselle ja kuka niitä asettaa ja mikä on oikeastaan se narratiivi, joka ohjaa koulutusta ja sivistysajattelua meidän ajassa laajemmin ja mikä sen ehkä pitäisi olla. Niin tämmöinen mua on paljon pohdituttanut viime aikoina.
Hanna Norlund:
Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Meillä on päivän aiheena oppimisen tulevaisuus. Mitkä on teidän ihan ensimmäiset fiilikset, että mitä teille tulee tästä sanaparista mieleen? Jos vaikka Ilkka aloitat.
Ilkka Niemelä:
Joo. Musta tuntuu, että se, että oppimisella on tulevaisuus ja vähän ehkä jopa niin, että jos me mietitään inhimillistä elämää, niin ehkä se on asia, joka meille tulee yhä tärkeämmäksi. Se oppiminen ei rajoitu lapsuuteen, vaan se on sellaista, joka itse asiassa on meillä mukana koko meidän elämämme. Maailma muuttuu semmoista tahtia. Me varmaan päästään, kun kuunnellaan Sannaa vähän lisää, niin näihin asioihin käsiksi. Musta tuntuu, että tää on se, mitä mulle tulee mieleen. Tulevaisuudessa oppiminen on tosi tärkeätä ja oppiminen kantaa sen koko meidän elinkaaren.
Hanna Norlund:
Mites Sanna?
Sanna Rekola:
No, mä ehkä jatkan siitä, mihin mä äsken jäin, että mitä varten me oikeastaan opitaan asioita. Mä jotenkin näen, että oppimisen tulevaisuuteen liittyen ollaan vähän semmoisen paradigmamuutoksen äärellä tällä hetkellä. Tästä on paljon keskusteltu kansainvälisillä foorumeilla. Unesco on esimerkiksi vetänyt tällaista Future of Education –prosessia, jossa on pohdittu sitä, että mitä se oppiminen tässä päivässä oikeastaan on ja Suomessakin tästä on keskusteltu. Mun mielestä toi kestävän kehityksen toimikunta, joka viime vuonna laati Agenda 2030 –tiekarttaa, niin on jotenkin tosi tärkeän asian äärellä. He totesi, että sivistys ja osaaminen ja kestävät elämäntavat on yksi tärkeimmistä muutosalueista, kun matkataan kohti tulevaisuutta. Elikkä me tarvitaan oppimista kestävän tulevaisuuden rakentamiseen ja meidän täytyy huomioida nää meidän yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet paljon ehkä vielä voimakkaammin siellä oppimisen ytimessä.
Hanna Norlund:
Oppiminen on muutoksessa ja niin kuin Ilkka sanoi, niin se on meidän mukana koko elämän, ja on useita megatrendejä, mitkä vaikuttaa siihen, että mihin suuntaan oppiminen on menossa. Kerro vähän Sanna, että mitä sä ajattelet, että mitkä megatrendit erityisesti tulee vaikuttamaan oppimiseen tulevaisuudessa.
Sanna Rekola:
Joo. Megatrendit on tosiaan tällaisia isoja tulevaisuuden kehityskulkuja. Me julkaistiin Sitrassa tai Sitrana tammikuussa 2023 päivitetty selvitys siitä, että miltä ne tämän ajan isot kehityskulut, megatrendit näyttää. Me tunnistettiin viisi tällaista isoa muutosta, joita me ei voida tässä ajassa ohittaa. Ne on luonnon kantokyky murenee, hyvinvoinnin haasteet kasvavat, demokratian kamppailu kovenee, kilpailu digivallasta kiihtyy ja talouden perusta rakoilee. Nää on kaikki tämmöisiä tosi isoja muutoskulkuja, jotka varmasti vaikuttaa ihan kaikki siihen oppimiseen tavalla tai toisella tai monin eri tavoin oikeastaan voi sanoa. Mutta se, mitä ehkä itse ajattelen, niin nää megatrendit myöskin liittyy toisiinsa ja niitä kannattaa katsoa myöskin tämmöisenä kokonaisuutena ja pohtia niiden vaikutuksia toisiinsa. Eli kaikki muutokset vaikuttaa oppimiseen, mutta näitä olisi hyvä myöskin ajatella tämmöisenä kokonaisuutena, että miten nää megatrendit, millaisia osaamistarpeita meillä esimerkiksi nyt sitten tulee vastaan, kun pohditaan tätä kaiken keskiössä olevaa luonnon kantokyvyn murenemista. Se on ehkä mulle itselle semmoinen tärkein merkityksellisin megatrendi ja me ollaan myös Sitrassa haluttu se asettaa sinne megatrendien keskiöön, koska se on meidän tulevaisuutta kaikkein merkittävimmin määrittävä muutos. Oikeastaan se, miten me vastataan siihen, niin tulee vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan käytännössä mennään. Ekologinen kestävyyskriisi on jo täällä, ja meidän on etsittävä siihen ratkaisuja viipymättä, ja tää haastaa kyllä meitä yhteiskuntina uudistumaan ihan tosi kokonaisvaltaisesti, ja ne vaikutukset näkyy alalla kuin alalla myöskin osaamistarpeissa ja siihen, mihin oppimista pitäisi kohdentaa. Niin tällaista ajattelen.
Hanna Norlund:
Miten Ilkka, jos sä mietit sun oman työn kautta, niin mitkä megatrendit sä näet, että jo nyt vaikuttaa erityisen vahvasti oppimiseen ja koulutukseen?
Ilkka Niemelä:
Monta tasoa. Yksi on tietysti tää sisällöllinen, oppimistavoitteisiin ja tämmöisiin liittyvät kysymykset. Ja kyllä kestävän kehityksen kysymykset, johon liittyy tietysti tää ekologinen kestävyys, mutta myöskin tää biodiversiteetin asiat, niin ne on sellaisia, jotka tulee vahvasti sisältöihin ja oppimiskokonaisuuksiin, oppimistavoitteisiin mukaan. Toinen iso kysymys on tää tämmöinen ehkä tuon taustalla olevaa nopeaan teknologiseen kehitykseen ja siihen tapahtuviin murroksiin liittyvät kysymykset, jotka tekee sen oppimisen toisenlaiseksi. Pitää miettiä, että mitkä on ne asiat, jotka halutaan missäkin vaiheessa saada haltuun ja oppia. Ja tässä tämä oppimaan oppiminen itse asiassa on yksi keskeinen iso asia, koska me nähdään, että maailma muuttuu semmoista vauhtia, että faktatiedon opiskelu ei ole oikeastaan se primääri juttu. Sitä täytyy tehdä koko ajan. Sitten siellä on tietysti tää digitaalinen murros, joka tulee vaikuttaa vahvasti jo nyt oppimiseen ja siihen, miten me tehdään sitä työtä ja organisoidaan. Tämän pandemian aikana tuli valtava loikkaus tältä osin. Sitten itse asiassa nää megatrendit, niin ne vaikuttaa nyt jo itse asiassa siihen, että miltä työ näyttää tulevaisuudessa. Kun korkeakoulussa aina joudutaan katsomaan sitä työelämää, ei sitä mitä nyt tapahtuu, vaan sitä miltä se työelämä voisi näyttää 50 vuoden päästä, silloin kun opiskelijat valmistuu. Nyt näyttää siltä, että työelämä on isossa murroksessa. Työn käsite on muuttumassa, ja meidän täytyy siihen valmistautua. Sekin näkyy. Mutta sitten kun osaamisen merkitys nyky-yhteiskunnissa on itse asiassa kasvamaan päin vaan. Koska varmaan kompleksi, kun ne kysymykset, mitä täytyy käsitellä, on vaikeita ja tarvitaan uusia osaajia. Se osaajapula- ja kilpailu on jo valtavan paljon kovemmalla tasolla kuin se oli esimerkiksi 10 tai sitten 20 vuotta sitten. Se vaikuttaa sitten myöskin tosi paljon siihen, miltä se toimintaympäristö näyttää. Eli mistä sitten opiskelijat ja sitten myöskin tutkijat ja opettajat. Ainakin tämmöiset asiat nyt jo tällä hetkellä noissa trendeissä näkyy ihan suoraan siinä työssä, mitä korkeakoulussa tehdään.
Hanna Norlund:
Teidän molempien puheenvuoroissa korostuu aika paljon se tulevaisuusorientaatio ja toisaalta kestävyys ja se, että meidän pitää oppia jatkuvasti. Sä oot, Ilkka, ollut Digivisio 2030 –hankkeessa mukana ihan sieltä sen perustamisesta alkaen. Miten sä kuvailisit sitä, että miten korkeakoulut yhdessä tän hankkeen kautta luo oppimisen tulevaisuutta?
Ilkka Niemelä:
Siinä oli monta mielenkiintoista tasoa. Yksi on se, että tämmöinen hanke haluaa puitteet tulla yhteen, rakentaa yhteistilannekuvaa, oppia toiselta, myöskin ikään kuin luoda yhteistä tulevaisuudenvisiota, jolla pystyttäisiin vastaamaan näihin isoihin haasteisiin. Se on ehkä yksi iso asia, mikä tämmöinen hanke on korkeakoululle tuonut. Me ollaan käyty paljon keskustelua keskenämme ja erilaisissa verkostoissa ja ryhmissä, mutta nyt kun on koko korkeakoulukenttä mukana, se on aikamoinen voimavara. No sitten tämä hanke mahdollistaa yhdessä luomiseen. Elikkä voidaan ottaa aika paljon korkeakoulujen asiantuntemusta tekemään sitä yhteistä kehitystyötä. Sen sijaan, että jokainen työskentelisi omassa korkeakoulussa omalla tontillaan, niin me voidaan tuoda meidän parhaita asiantuntijoita tekemään sitä yhteistä työtä. Sitten siinä on se, että kolmas taso on ehkä ihan konkreettinen, että mitä saadaan aikaan ja miltä se näyttää, miten me otetaan oppijat mukaan. Se kehitystyöhän vauhdittuu siitä, että lähdetään myöskin toteuttamaan niitä ideoita ja opitaan se sillä matkalla. Me tehdään tätä työtä ketterillä menetelmillä, jotka on hyvin käyttäjälähtöisiä, oppijalähtöisiä. Ne luo mahdollisuuden sitten mennä paljon syvemmälle ja pidemmälle kun kukaan yksittäinen korkeakoulu pystyisi yksittäin itsenäisesti tekemään. Nämä on ehkä mekanismeja, joilla tämmöinen hanke tietyllä tavalla mahdollistaa sen, että me voidaan toisaalta hoitaa sitä nykyistä opetus- ja tutkimustyötä, mutta sen rinnalla rakentaa yhdessä erittäin tulevaisuuteen orientoitunutta toimintamallia, jossa me voidaan saadaan parhaat kyvyt ja ideat käyttöön. Ja toisaalta myöskin autetaan meitä kaikkia siinä muutostyössä.
Hanna Norlund:
Miten sä, Sanna, ajattelet, että miten yhteistyö, yhteisen tilannekuvan luominen, toisilta oppiminen ja niiden käyttäjien ymmärtäminen, niin miten vahvoja tapoja ne on juuri siinä megatrendien ymmärtämisessä ja siihen tulevaisuuteen varautumissa?
Sanna Rekola:
No ihan todella olennaisia. Tämä kuulostaa tosi hienolta tämä yhteistyö, mitä korkeakoulut nyt tekee tässä hankkeen puitteissa ja tavallaan semmoiselta toimintamalleilta, mitä me tarvitaan laajemminkin yhteiskunnassa ihan missä vaan oikeastaan. Jotenkin ajattelen, että kun nää megatrendit ja niihin liittyvät haasteet on niin valtaisia ja mikään yksi toimija, mikään yksi valtio, mikään yksi organisaatio ei pysty niihin vastaamaan, niin me nimenomaan tarvitaan sitä laaja-alaista yhteistyötä ja myöskin sellaista rajat rikkovaa yhteistyötä. Mennään myöskin etsimään niitä yhteistyökumppaneita sieltä, mistä aikaisemmin ei ehkä olla oivallettu niitä etsiäkään ja haetaan nimenomaan ehkä sellaista kokonaisvaltaisempaa näkemystä, näkymää suhteessa niihin haasteisiin ja myöskin niihin ratkaisuihin. Jotenkin, kun nää megatrendit kietoutuu toisiinsa, meidän on tosi tärkeää ajatella niitä nimenomaan kokonaisuutena. Esimerkiksi just tää luonnon kantokyvyn mureneminen, meidän edellytykset vastata siihen riippuu tosi paljon siitä, miten me onnistutaan uudistaa meidän talousjärjestelmää tai mihin suuntaan digitalisaatio, datatalous kehittyy. Nää kaikki megatrendit liittyvät toisiinsa, ja se edellyttää meiltä sellaista uudentyyppistä luovuutta myöskin näiden haasteiden ratkaisemisessa. Meillä ei ole valmiita vastauksia. Meidän täytyy altistua sille yhteiselle epävarmuudelle myöskin, josta sitten lähdetään niitä ratkaisuja etsimään. Nyt ollaan hyvin kompleksisen asioiden äärellä ja tarvitaan systeemistä muutosta, jota varten pitää juuri tätä yhteistyötä ja yhteistyökykyä myöskin rakentaa.
Hanna Norlund:
Me tiedetään, että Suomessa ikäluokat pienenee ja työelämän osaajapula kohdistuu myös sinne korkean tason osaajiin, ja esimerkiksi teknologiateollisuuden arvio on, että vuoteen 2030 mennessä me tarvitaan 130 000 uutta osaajaa ja noin 60 prosentilla heistä tulisi myös olla korkeakoulututkinto. Eli meillä on todellinen tarve nostaa koko kansakunnan osaamis- ja koulutustasoa. Miten sä Sanna ajattelet, että miten kriittistä vaihetta me eletään tän asian kanssa just tällä hetkellä?
Sanna Rekola:
No kyllä sikäli on kriittinen vaihe, että tosiaan meillä on aika akuutteja haasteita yhteiskunnassa, joita meidän pitää pystyä ratkomaan ja juuri näihin haasteisiin liittyvää osaamistarvetta myöskin. Eli siinä mielessä tää jatkuvan oppimisen ja oppimiseen ylipäänsä panostaminen, niin se on ihan, voisi sanoa jopa, että elintärkeä ja investointi tulevaisuuteen, joka meidän täytyisi tehdä, jos me halutaan antaa meidän jälkipolville, seuraaville sukupolville myöskin elettävä planeetta. Jotenkin tää kiireellisyys korostuu tietysti, kun ajatellaan tätä ekologista kestävyyskriisiä, joka ei odota, että täällä taloussuhdanteen vaihtelee tai mitä tahansa. Meidän täytyy kiireesti puuttua niihin ongelmiin, jotka me jo hyvin tunnetaan sinänsä, mutta niitä ei aina muisteta priorisoida. Koska mitä hitaammin me niihin vastataan, niin sitä todennäköisemmin me sitten kohdataan ne myöhemmin kriisimoodissa ja joudutaan tavallaan suurempiin ongelmiin vielä sitten niiden kanssa. Jotenkin tän osaamisen näkökulmasta ajattelen, että on tosi tärkeää olla just semmoinen tulevaisuusorientoitunut, niin kuin tässä jo aikaisemminkin on käynyt ilmi, ja sen lisäksi, että toki pidetään ne nykyhetken tarpeet mielessä kaiken aikaa, kun oppimistarjontaa kehitetään, niin myöskin ajatellaan aktiivisesti sitä tulevaisuutta pidemmällä aikajänteellä ja hyödynnetään sitä myöskin sen tulevaisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi just megatrendien kautta tarkasteltuna voidaan havaita monia sellaisia asioita, jotka me tiedetään, että tulevaisuudessa on meidän elämässä läsnä ja minkälaisia osaamisia niihin liittyy. Vaikka sitten toisaalta tiedetään myös, että eletään tämmöistä post-normaalia aikaa, jossa myös tulee yllätyksiä ja kriisejä vastaan ja niihin on mahdoton varautua viimeiseen saakka, me voidaan kuitenkin ennakoinnin avulla niitä nähdä tai ennakoida, ja usein niiden taustalla on juuri näitä pitkäjänteisempiä ja pitkäkestoisempia muutoskuluja, megatrendejä. Sikäli ne megatrendit voi auttaa meitä sitten myöskin näiden yllätysten ja kriisien kohtaamisessa. Eli jotenkin se oppiminen pitäisi saada sykkimään samaan tahtiin tai yhdessä maailman muuttamisen kanssa ja meidän pitäisi olla herkkiä juuri myöskin tulevaisuudesta tuleville signaaleilla, että mitä meidän pitäisi oppia.
(Musiikkia)
Hanna Norlund:
Jatkuva oppiminen on ollut vahvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa läsnä viime aikoina, ja myös Digivisio-hankkeessa on päätetty, että ollaan lähdetty nimenomaan tää jatkuva oppiminen edellä tätä korkeakoulujen yhteistyötä viemään eteenpäin. Tavoitteena on saada jatkuvan oppimisen tarjonta paremmin erilaisten oppijoiden ulottuville. Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime syksynä kansallisen korkeakoulujen jatkuvan oppimisen strategian, ja siinä kansallisiksi tavoitteiksi asetetaan se, että vähintään 50 prosenttia nuorista aikuisista suorittaa korkeakoulututkinnon ja 60 prosenttia aikuisista osallistuu vuosittain jatkuvaan oppimiseen. Miten sä, Ilkka, korkeakoulun rehtorina ajattelet, että mitä siellä korkeakouluympäristössä se jatkuva oppiminen tarkoittaa ja miten korkeakoulut voisi entistä paremmin luoda edellytyksiä jatkuvalle oppimiselle siten, että se vastaa näihin tarpeisiin, mitä Sanna tässä on hyvin tuonut esiin?
Ilkka Niemelä:
Se on varmaan aika iso ja fundamentaali muutos itse asiassa, miten korkeakoulutuksesta on puhuttu ja miten sitä on mietitty. Siinä on paljon tuota, mitä Sanna sanoi, että me ollaan ajateltu sillä tavalla aikaisemmin, että ihminen saa korkeakoulututkinnon ja korkeakoulutuksen nuorena ja sitten sillä mennään läpi elämän. Nyt toisaalta työurat pitenee tosi paljon, mutta sen rinnalla tapahtuu nopeaa muutosta. Meillä on disruptiota. Meillä on näitä isoja haasteita, ja työelämän vaatimukset ja sitten ikään kuin yhteiskunnan odotukset on isossa muutoksessa. Me ollaan puhuttu aikaisemmin jatkuvasta oppimisesta, niin me ollaan ajateltu sillä tavalla, että se on koulutustason nostoa. Ne, joilla jo ollut huono koulutustaso tai haluaa parantaa sitä, niin suunnataan resurssit sinne. Mutta nyt ollaan ymmärretty se, että itse asiassa myöskin korkeakoulutetut tarvitsee tässä nopeassa muutoksessa koulutuksen päivittämistä tai ihan suorastaan uudistamista. Silloin ihan sen yksilön kannalta työllistymis- ja tämmöiset vaikutukset ja motivaatiot, mutta yhteiskunnan kannalta. Sanna tuossa porautui tosi hyvin siihen, että jos me halutaan ja meidän pitää pystyä muuttumaan, työelämän, yritysten, yhteiskunnan pitää muuttua, niin ne muutokset tehdään ihmisten kautta. Se muutos vaatii uutta osaamista usein. Se, että se tulisi pelkästään niiden nuorien kautta työelämään, niin se on aivan liian hidas reitti nykymaailmassa ja tässä muutoksessa ja tässä itse asiassa kriisissä, mitä me tällä hetkellä eletään. Sen takia on valtavan tärkeätä myös, että myöskin korkeakoulut miettii sitä, miten osaamisen uudistumista voidaan tuoda nopeammin yhteiskunnan yritysten käyttöön, jotta ne isot muutokset oikeastaan voidaan viedä läpi. Totta kai nuoret ihmiset on erittäin tärkeitä, mutta me tarvitaan se koko työvoima siellä. Tämähän vaatii ihan uudenlaista ajattelua. Meillä on valtavasti hyvää sisältöä. Me tuodaan uusinta tutkimusta, uusimpia menetelmiä sinne meidän tutkintokoulutukseen. Nyt kun sitä mietitään sitten työelämässä olevien kautta, niin sisällöt on hyviä, mutta pitää miettiä, miten ne paketoidaan, missä muodossa ne ovat tarjolla. Meillä on hyvä avoin yliopisto ja sitä kautta saadaan monia asioita, mutta usein sitten kun me puhutaan korkeakoulutetuista, vielä pitää miettii, että se on itse asiassa kuitenkin asiantuntijakoulusta, joka ei ole yleissivistävää, laajasti skaalattavaa. Siinä me joudutaan miettimään ihan uudenlaisia toimintamalleja, jossa pitää pystyä kohdentamaan sitä koulutusta ja löytää oikeat yleisöt ja sitten se tarjonta pitää olla semmoista, että se sopii siihen työelämän malliin. Tämähän on ihan toisenlainen kysymys kun meidän tutkintokoulutus. Meillä on itse asiassa loppujen lopuksi hirveän homogeeninen opiskelija-aines. Lukion jälkeen me tiedetään, mitä siellä osataan. Sitten lähdetään siitä liikkeelle. Kun työelämästä tullaan, niin jokainen on yksilö, jolla on oma tausta, työhistoria ja pitää olla joustavat ja itse asiassa aika adaptiiviset mallit löytää oikea koulutus oikeaan tarpeeseen. Nää on niitä asioita, mitä me sitten esimerkiksi tuossa Digivisiossa yritetään yhdessä löytää ratkaisuja. Sitten tietysti tää on myöskin mielenkiintoinen kysymys, miten yhteiskunta tähän lähteen mukaan. Tää kaikki on sellaista, joka vaatii resursseja itse asiassa. Olisi erittäin vaikea tilanne, että ne resurssit otettaisiin pois siitä nuorten tutkintokoulutuksesta, koska siinä pantaisi kaksi semmoista asiaa vastakkain, jossa molemmat kärsii. Nuorten tutkintokoulutuksesta meillä ei oikeastaan ole varaa tinkiä, koska sehän on se elämän perusta, itse asiassa se, joka kantaa tai määrää sitä suuntaa, miten se tuo sen oman elämänhallinnan ja muun, mutta se on myöskin yhteiskunnallisesti tosi tärkeä osallisuuden ja tämmöisen kannalta, että on mahdollisuus kouluttautua. Jolloin jatkuvan oppimisen resursointimallit pitää miettiä vähän jotenkin uudella tavalla. Aika monessa maassahan tässä on käytössä sellaisia menettelyjä, joissa voidaan tietyllä tavallaan yhdistää rahoitusmekanismeja niin, että siellä on tavallaan tämän oppijan kontribuutio, ehkä työnantajan kontribuutio ja usein myöskin julkisen vallan kontribuutio. Koska tällä, että osaamistaso nousee, niin sillä on valtavan vahvoja kerrannaisvaikutuksia. Se nopeuttaa tätä muutosta. Se on sillä tavalla planeetalle tärkeä asia, mutta se on myöskin yrityksille tärkeä asia siinä mielessä, että koulutusta tehdään sitten siellä, missä se taloudellisesti on fiksua tehdä, missä on hyvät insentiivit. Se myöskin sitten auttaa niitä yrityksiä uudistumaan, mutta se sitten vahventaa. Tuo uusia työpaikkoja ja investointeja. Sillä on monia kerrannaisvaikutuksia. Musta tuntuu, että meillä on vielä vähän sellainen tilanne, että me on tunnistettu ehkä tämä jatkuvan oppimisen tarve ja kiireellisyys, mutta ehkä se ratkaisumallit, jota nyt tällä hetkellä vielä mietitään, niin ne on vielä vähän alkutekijöissä. Tää on noin korkeakoulurehtorin näkökulmasta. Esimerkiksi Aallossa, niin me kuitenkin uudistettiin strategia muutama vuosi sitten, ja todettiin, että itse asiassa tämmöinen jatkuva oppiminen tulee olemaan tosi iso ja tärkeä tehtävä yliopistolle. Korkeakoulutetut tarvitsee tutkimuspohjaista uusinta tietoa sisältävää koulutusta, ja me on lähdetty sitä kehittämään. Mutta sitten, miten me saadaan se semmoiseen skaalaan ja vauhtiin, että me voidaan vastata näihin vaikka planeetan isoihin haasteisiin, niin se on vielä auki oleva kysymys.
Hanna Norlund:
Sanna ainakin nyökyttelee täällä studiossa kovasti. Haluatko reflektoida tätä, mitä Ilkka sanoi? Miltä tää susta kuulostaa?
Sanna Rekola:
Tarpeelliselta ja välttämättömältä suunnalta. Kyllä tosiaan korkeakoulutetut tarvitsevat sitä jatkuvaa oppimista myöskin. Juuri tää, että se palvelee niitä yksilöllisempiä tarpeita, kun ihmiset ovat jo siellä työelämässä. Heillä on jo ammatillinen identiteetti, varmaan aika pitkälle kehittynyt asiantuntijuuskin jostakin tietystä asiasta, tai sitten toisaalta voi olla tarve suunnata sitä jonnekin uuteen suuntaan. Vaikuttavuuden näkökulmasta voisi ajatella, että on hyvä, että on se kytkös myös sinne työelämään ja sinne yhteiskunnassa toimimiseen suoraan, ja sehän on ihan huikeaa, jos me pystytään sellaisia mahdollisuuksia kehittämään ja tarjoamaan niin, että tosiaan ketterästi voidaan osaamista kehittää.
Hanna Norlund:
Meillä on myös käynnissä tosi kova globaali kiihtyvä kilpailu osaajista. Me tiedetään että työmarkkinoilla tarvitaan monenlaista erilaista korkeata osaamista nyt ja tulevaisuudessa. Niin kuin te olette tuonut esiin, niin se osaaminen on myös tosi nopeasti muuttuvaa. Työ- ja elinkeinoministeriön asiantuntijaryhmän arvion mukaan Suomessa tarvitaan noin satatuhatta uutta kansainvälistä osaajaa vuoteen 2030 mennessä. Miten sä näet, Sanna, että miten Suomen kilpailukyky ja jatkuva oppiminen liittyy toisiinsa?
Sanna Rekola:
No tää on aika visainen kysymys, mutta että ehkä miten mä lähdin sitä jäsentämään, on se, että Suomenkin tulevaisuuden kannalta on tosi tärkeää, että me onnistuttaisiin vihreässä siirtymässä ja meillä olisi elinkelpoinen planeetta ja tää ekologinen jälleenrakennus, mihin meidän pitää kiireellisesti tarttua, niin vievät kohti sitä. Sitten mä ajattelen, että Suomi on maa, jolla on korkea potentiaali tai vahva potentiaali tulla edelläkävijäksi myöskin suhteessa moniin käsillä oleviin haasteisiin. Tää voi houkutella meille myöskin osaajien muualta, että me aidosti ei tuoteta lisäarvoa vain Suomelle ja Suomen kilpailukyvylle vaan myöskin globaalisti laajemmin ja osaajat, jotka ehkä sitten muualtakin tänne tulevat, niin heidän kauttaan sitä voidaan myöskin skaalata laajemmin. Tavallaan kaikki hyötyvät tässä. Ehkä tässä kohdassa myös se jatkuva oppiminen kytkeytyy siihen, että sitten jos ollaan näiden yhteiskunnallisten isojen kysymysten äärellä, joihin ei ole vastauksia, niin se totta kai edellyttää sitä, että me altistamme itseämme jatkuvalle oppimiselle. Opimme yhdessä, ja jos ajatellaan, että tuodaan yhteen korkean tason osaajia, niin siinä varmasti tapahtuu monenlaista oppimista, kun tuodaan ihmisiä yhteen. Tässäkin tämä yhteistyö mun mielestä on merkittävässä roolissa, ja jatkuva oppiminen myöskin siinä, että etsitään yhdessä ratkaisuja näihin haasteisiin.
Ilkka Niemelä:
Mä voisin ehkä jatkaa tuosta ja kompata tuota, mitä Sanna sanoit. Miettii sitä kilpailukykyä tai tän tyyppisiä asioita, niin musta tuntuu näin, että Suomella on aika isot mahdollisuudet olla globaali edelläkävijä vihreän siirtymän osalta ja tuottaa semmoisia ratkaisuja, joilla on iso kestävä kädenjälki maailmassa. Tää vaatii panostuksia. Tää vaatii sitä, että tuommoisella alueelle investoidaan. Meillä on hyvät puitteet siihen ja se regulaatioympäristö sellainen, että uskalletaan investoida. Mun mielestä me mennään siihen suuntaan koko ajan. Tämä TKI-laki esimerkiksi, mikä nyt saatiin voimaan, joka velvoittaa myöskin tulevia hallituksia tekemään tämmöisen pitkäaikaisen suunnitelman. Mutta se, mikä usein unohdetaan, on se, että ne investoinnit, raha, niin se ei oikeastaan auta mitään. Koska nyt me katsotaan, että no, mitä sillä rahalla tehdään, niin käytännössä se on asiantuntijatyötä. Yli puolet siitä TKI-investoinneista menee itse asiassa ihmistyön, TKI-asiantuntijatyöhön. Sitten täältä tulee ehkä se linkki myöskin tähän kilpailukykyyn. Jotta sillä rahalla, panostuksella saadaan oikeasti aikaan muutosta, niin se vaatii osaamista ja osaajia, ihmisiä. Nyt tää kansainvälisten osaajien määrä on yksi keskeinen kysymys, mutta kyllä se palaa myöskin siihen, että miten me nyt työelämässä olevien ihmisten osaamista uudistetaan niin, että he pystyy tulemaan mukaan näihin tärkeisiin töihin investointien osalta ja sen vaikka vihreän siirtymän tekemiseen. Mä ajattelen sillä tavalla, että loppujen lopuksi yksi keskeisin kysymys kuitenkin kilpailukyvyssä on, että mistä ne osaajat tulee, ja ne tulee varmasti monesta lähteestä. Meidän pitää nostaa nuorten koulutustasoa, tarjota korkeakoulutusmahdollisuuksia siellä. Pitää saada niitä kansainvälisiä osaajia. Mutta meidän pitää myöskin huolehtia siitä, että jo työelämässä olevien osaamistasoa pystytään nostamaan ja uudistamaan.
Hanna Norlund:
Sitten yksi näkökulma tuohon globaaliin kilpailuun on myös se, että myös korkeakoulut on ikään kuin osa globaalia koulutusmarkkinaa ja osa sitä kilpailukenttää sitä kautta. Miltä, Ilkka, sun näkökulmasta tällä hetkellä toi koulutusmarkkinoiden globaali tilanne näyttää?
Ilkka Niemelä:
No mehän ollaan tietyllä tavalla mielenkiintoista asetelmassa. Siis tää osaajapulaa on käytännössä joka puolella maailmaa. Me ei olla millään lailla erityisessä asemassa tai tilanteessa Suomessa. Itse asiassa näissä kehittyneissä maissa, myöskin Kiinassa, niin itse asiassa väestö on kääntynyt laskuun puoleen. Ikäluokat pienenee. Sitä kautta tulee työmarkkinoille vähemmän nuoria ja sitten taas isommat ikäluokat eläköityy ja jää pois työelämästä. Meillä on tämmöinen haastava tilanne. Oikeastaan pitkälti tai meillä oikeastaan vaan Afrikassa on isosti nuoria. Sen takia itse asiassa myöskin korkeakoulutuksessa on aika kova kisa siitä. Meidän pitäisi itse asiassa koko ajan miettiä sitä, että kun me tehdään Suomessa jotain ratkaisuja, niin ei meillä ole tämmöistä kivaa luksusta kotimarkkinaa, vaan nykynuoriso katsoo aika laveasti niitä mahdollisuuksia ja valitsee mielenkiintoisia kohteita. Siinä meidän pitää pystyä olemaan houkutteleva. Ja sen takia Digivision näköiset hankkeet on hyviä, koska me pystytään sitten hyvällä yhteistyöllä ja verkostomaisella toiminnalla luomaan kilpailukykyä. No sitten toinen iso juttu on se, että kyllähän korkeakoulusta tarvitaan enemmän ja sitten kuitenkin kustannukset ovat merkittäviä, niin kyllä tää koulutuskenttä digitalisoituu merkittävällä tavalla. Ja sitten tietysti nyt me ei ollut vielä tässä kauheasti puhuttu tekoälystä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Se on tietysti myöskin uhka, mutta nää kysymykset on jo nyt ihan selvästi sellaisia, mistä korkeakoulukenttä joutuu aika tarkkaan katsomaan, mitä tehdään. Millä lailla luodaan mielenkiintoista oppimisympäristöä. Jossain ehkä tulevaisuudessa, niin kuitenkin aika monella alalla tilanne kuitenkin se, että se on hybridi ympäristö, jossa fyysistä ympäristöä ja digitaalista oppimisympäristöä ja menetelmiä yhdistetään. Kolmas ehkä iso kysymys on juuri tämä, että mitä se oppiminen on, mitä koulutus nimenomaan on. Aika paljon on kuitenkin semmoista trendiä liikkeellä, jossa sitä omaa osaamista kehitetään enemmän tämmöisellä portfoliomallilla kun tutkintoina. Haetaan vähän pienempiä kokonaisuuksia ja sillä tavalla täydennetään osaamista. Se liittyy myöskin työelämän muutokseen ja myöskin tähän nopeaan kehitykseen. Se uusi tutkinto, maisterin tutkinto tai tämmöinen, niin siihen on tietty aikajänne, mikä sen suorittamiseen menee ja sitten toisaalta se, kuinka se pystyy täsmällisesti vastaamaan siihen tarpeeseen, mitä siinä uudessa projektissa tai muussa tehdään. Eli nämä pienet osaamiskokonaisuudet on iso trendi, ja tämähän tietyllä tavalla haastaa myöskin korkeakoulujen roolia. Me ollaan oltu tietyllä tavalla tämmöisellä tutkintovetoisella strategialla liikkeellä, ja nyt sitten maailma on ehkä semmoinen, että oppijalla on portfolio asioita, joita hän on koostanut vähän monen näköistä lähteistä. Ja miten korkeakoulut ottaa roolia tämmöisessä maailmassa. Siellä on monia tämän tyyppisiä kysymyksiä. Ehkä se alla oleva iso trendi on se, että kuinka korkeakoulutus tai koulutus ylipäänsä lokalisoituu johonkin paikkaan. Mitkä on kampusten ja oppimisympäristöjen isompi merkitys. Millä lailla ne luo sitä kilpailukykyä vai onko ne tarpeellisia ollenkaan tulevaisuudessa. Mä itse ajattelen, että nämä tämän hetken muutokset, mitä me on esimerkiksi tämän pandemian aikana nähty, niin on ajateltu, että aika moni asia voidaan itse asiassa digitalisoida, laittaa verkkoon ja skaalataan. Jollain lailla on ihan tärkeitä huomioita, mutta sitten ehkä sivuuttaa semmoisia keskeisiä kysymyksiä, jotka liittyy nuoren ihmisen kehittymiseen ja oppimisen sosiaaliseen puoleen, joka on valtavan vahva myöskin.
Sanna Rekola:
Joo. Tämä lokalisaatio on mun mielestä hirveän kiinnostavaa näkökulma tässä tarkastelussa, ja siihen halusin kytkeytyä. Mä ajattelen kanssa, että on tosi tärkeä ajatella just ihmistä kokonaisvaltaisesti ja korkeakouluopiskelijat tai sitten erilaisissa muodoissaan sinne oppimaan palaavat ihmisen, niin jotenkin kuitenkin sen vuorovaikutuksen merkitys on niin iso, etenkin kun ajatellaan, että mitä asioita ehkä meidän on tarve oppia, niin jotenkin se vuorovaikutus korostuu. En tiedä, saadaanko välttämättä ihan kaikkea vietyä sinne digimaailmaan samalla tavalla. Jotenkin sitten jos ajatellaan sitä, että miten osaajia saadaan Suomeen, niin siinä mielessä tietysti on hyvä, jos me pystytään rakentamaan houkuttelevia oppimisympäristöjä, mihin ihmiset sitten tulevat myöskin ihan tänne ja ehkä myöskin tutustuvat meidän yhteiskuntaan ja jäävät tänne. Mä näen, että tämmöisenä vetotekijänä Suomen näkökulmasta meidän olisi hyvä enemmän vielä nostaa esille tätä meidän yhteiskunnan vakautta ja luottamusyhteiskuntaa ja puhdasta luontoa ja näitä mahdollisuuksia ja muita, joita meillä täällä on tarjolla. Se on kuitenkin myös sitä, millä me erottaudutaan monista muista maista, ja meillä on aika matalan hierarkian yhteiskunta, joka mahdollistaa monenlaista tekemistä. Jotenkin tää yhteiskunta kokonaisuudessaankin, pidetään sitä myöskin mielessä tämmöisenä ympäristönä.
Ilkka Niemelä:
Toi on hyvä nosto. Itse asiassa se näkyy palautteessa ja itse asiassa vetovoimassa myöskin, että globaalia kilpailua katsotaan ja mietitään, mihin opiskelijat hakeutuu. Kyllä ne semmoiset yhdessä oppimisen kokemukset, konkreettiset vuorovaikutukset on valtavan tärkeitä siinä. Sitten itse asiassa niin tää pohjoismainen yhteiskuntamalli ja luottamusperusteinen toiminta, niin se on valtavan iso vetovoimatekijä. Esimerkiksi tää korona-aikahan itse asiassa toimi sillä lailla, että se vetovoima kasvoi. Tuolta maailmalta nähtiin, että tuolla on tommoisia alueita ja maita, joissa itse asiassa kriisitilanteessakin pystytään toimimaan hyvin johdonmukaisesti ja inklusiivisesti ja luomaan turvallinen toimintaympäristö, jossa voidaan vaikeassakin tilanteessa toimia fiksusti, saati sitten silloin, kun on asiat on hyvin. Maailmallahan mä näyttäydytään Pohjoismaissa sellaisena paikkana, jossa hyvin resurssitehokkaasti saadaan paljon aikaan, ja taustalla tietysti on tämmöinen sääntöpohjainen vähän-korruptoitunut yhteiskunta, jossa omilla meriiteillään pystytään asioita viemään eteenpäin, joka on hyvin inklusiivinen. Jos miettii sitä kilpailukykyä tältä näkökulmalta, niin tilanne ei ole ollenkaan huononlainen. Mutta tämä on vaan yksi puoli. Meidän pitää pystyä sitten myöskin panostamaan tähän koulutukseen muuten. Se ei ihan pelkästään tällä yhteiskunnan hyvillä ominaisuuksilla, niin me ei saada kilpailukykyä saada aikaan.
Hanna Norlund:
Me ollaan aika isojen asioiden äärellä oltu tässä ensimmäisessä jaksossa, ja puhuttu toisaalta siitä, että meillä on hyvä ja vakaa pohja, miltä ponnistaa, mutta sitten toisaalta te hyvin toitte esiin sitä, että oppiminen on kestävän tulevaisuuden edellytys. Se, että meidän pitää pystyä saamaan erilaiset oppijat, kaikki nuoret ja työelämässä olevat jatkuvan oppimisen pariin, ja se on se edellytys sille, että me pystytään vastaamaan niihin muutoksiin, mitkä yhä nopeammalla tahdilla meidän eteen tulee. Mun mielestä oli, Sanna, tosi mielenkiintoista just kun puhuit siitä, että nää megatrendit tuo meidän eteen kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia ja monimutkaisia asioita, joihin meidän täytyy yhdessä vastauksia pohtia. Mun mielestä tässä aika monessa kohtaa myös tässä keskustelussa tuli esiin se, että siinä yhteistyössä, siinä, että pyritään monimutkaisia asioita ymmärtämään yhdessä ja löytää yhdessä tapoja mennä eteenpäin, mitä Digivisiossa nimenomaan yritetään, niin se on kuitenkin se meidän tapa reagoida ja tapa selättää ne haasteet ja löytää niitä ratkaisuja. Aika hyvin tässä tuli kuitenkin esille se, että aika isojen muutoshaasteiden edessä ollaan, mutta sitten toisaalta meillä on myös näkemyksiä ja meillä on hyvät edellytykset sitten ponnistaa myös näitä isoja haasteita ratkaisemaan. Tää on ollut tosi mielenkiintoinen ja inspiroiva keskustelu, ja meillä olisi varmasti juttua riittänyt paljon lisääkin, mutta tässä kohtaa Ilkka ja Sanna, kiitos tosi paljon, että olitte mukana. Oli tosi mielenkiintoista oppimisen tulevaisuutta pohtia teidän kanssa. Minkälaisia ajatuksia kuulijoissa tämä keskustelu herätti. Voitte niistä kertoa meille ja jatkaa keskustelua meidän kanssa oppimisen tulevaisuudesta sosiaalisessa mediassa hashtagilla Digivisio2030. Mä oon Hanna Norlund, ja tämä oli Oppimisen Seuraava Luku.