Podcast 
Myös pedagogiikka on muutoksen edessä, kun digitaalisuuden merkitys meidän kaikkien elämässämme kasvaa. Millaisia mahdollisuuksia digitaalisuus tuo oppimiselle ja koulutukselle? Miten opettajan rooli muuttuu? Muun muassa näihin kysymyksiin etsimme vastauksia digipedagogiikan asiantuntijoiden kanssa, kun podcastin vieraaksi saapuvat Hanna Teräs Tampereen ammattikorkeakoulusta ja Teemu Leinonen Aalto-yliopistosta. Podcastin juontaa hankejohtaja Hanna Nordlund.
Kuuntele jakso:
Jakson tekstivastine
Hanna Nordlund:
Tervetuloa Digivisio 2030 –hankkeen podcastiin, jossa pureudutaan siihen, millaista oppimisen tulevaisuutta me Suomessa parhaillaan rakennetaan. Mä olen Hanna Nordlund ja mun kanssa saman mikin äärellä on vaihtuvia asiantuntijavieraita. Tästä alkaa Oppimisen Seuraava Luku.
[Musiikkia]
Hanna Nordlund:
Tästä alkaa Oppimisen Seuraava Luku –podcastin kolmas jakso. Tänään me ollaan tulevaisuuden pedagogiikan äärellä ja puhutaan muun muassa digipedagogiikasta, tulevaisuuden oppimisympäristöistä, opettajan roolista ja sen muuttumisesta. Mun kanssa täällä studiossa tulevaisuuteen sukeltamassa on Tampereen ammattikorkeakoulun yliopettaja, filosofian tohtori Hanna Teräs ja Aalto-yliopiston professori ja taiteen tohtori Teemu Leinonen. Tervetuloa.
Hanna Teräs:
Kiitos.
Teemu Leinonen:
Kiitos.
Hanna Nordlund:
Viime vuosien aikana korkeakouluissa on tehty aika valtava digiloikka. Miten sä, Hanna, korkeakoulun opettajana koet, että mitä me ollaan opittu pedagogiikan näkökulmasta?
Hanna Teräs:
Toi on kyllä todella hyvä kysymys. Mulle välillä tulee sellainen olo, että ollaanko me tehty digiloikka vai ollaanko me digitrampoliinilla, jossa pompitaan kovasti, mutta kuinka mennä eteenpäin. Mutta mä luulen, että viime vuosien kokemukset erityisesti koronapandemiasta ja se, miten se pakotti yhtäkkiä kaikki suurin piirtein yhdessä yössä siirtymään verkkoympäristöihin, niin siinä varmaan yksi tärkeimmistä opeista, mitä siitä on tullut, on se, että se verkkoon siirtyminen ei itsessään ole vielä mitään digipedagogiikkaa. Se näytti sen, että on tällaisia taskuja ikään kuin, jossa tämä homma menee todella laadukkaasti ja hyvin, mutta sitten toisaalta se paljasti myös heikkouksia ja sellaisia puutteita tässä. Paljon nähtiin hätäratkaisuja. Mä luulen, että se, mitä tästä on nyt opittu, on se, että tätä pitää, hei, ihan oikeasti suunnitella. Se, että pistetään PDF:iä verkko-oppimisympäristöön, ei ole vielä digipedagogiikkaa. Toivoisin, että tämä tästä on opittu.
Hanna Nordlund:
Teemu, sä toimit Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun median laitoksella uuden median muotoilun ja oppimisen professorina. Sun alaa on nimenomaan digitaaliset oppimisympäristöt. Jos sä saisit nostaa tähän alkuun yhden innostavimman oppimisympäristöihin liittyvän innovaation tällä hetkellä, niin mikä se olisi?
Teemu Leinonen:
Kiitos. Innovaatiohan on mielenkiintoinen käsite, koska siihen liittyy, että se on myös jo tavallaan jalkautunut käyttöön. Innovaatioita on vaan ne, jotka jää elämään. Ja jos tuosta näkökulmasta miettii oppimisympäristöjä ja liittyy vähän tähän korona-aikaankin, niin jonkinlainen innovaatio on tietenkin tää videokonferenssin arkipäiväistyminen, eli erityisesti se Zoom, joka oli ja tuli ja mahdollisti semmoisen. Mä ajattelen teknologiaa tietenkin, kun tulen sieltä muotoilun puolelta, niin sillä, että se ei saisi häiritä ihmisiä. Se pitäisi olla niin helposti käytettävää ja toimivaa, että siihen ei mene aikaa siihen säätämiseen. Se mahdollisimman vähän häiritsisi meidän yhdessäoloa ja tekemistä ja sitä opettamista ja oppimista. Silloin ehdottomasti videokonferenssi on lyönyt itsensä läpi nyt sillä tavalla, että se toimii saumattomasti sitten omalta läppäriltä taikka desktopilta. Käytännössä läppäriltä, ja siinä on se etukamera, mikä on kanssa (-) asia mikä on tullut.
Hanna Teräs:
Tuo on itse asiassa tosi hyvä tuo, että teknologia ei saa häiritä sitä tekemistä. Sama oppimisessa ja kaikenlaisissa teknologia-avusteisia oppimistilanteissa ja opetustilanteessa, että se ei saisi häiritä sitä tekemistä.
Teemu Leinonen:
Niin. Toinen, mitä sitten jos mietitään, mikä nyt vielä ei ole innovaatio, mutta voi semmoinen kohta olla, niin me tehdään nyt itse tutkimusta 360-videoista ja niitten striimaamisesta. Eli tullaan tämmöiseen digitaaliseen kaksoseen, eli mennään johonkin tilaan ja siis se on live. Se on tavallaan 360-videokonferenssi, niin mä uskon siihen, että se on jossain vaiheessa innovaatio. Eli oikeastaan videokonferenssista seuraava vaihe, että sitten opiskelijat tulee sinne Aalto-yliopiston labraan ihan 360-videoon ja niillä on vapaus ja liikkua ja vähän tehdäkin asioita.
Hanna Nordlund:
Okei. Eli tuo on ehkä se tapa, millä päästään seuraavassa vaiheessa eteenpäin, eikä jäädä digitrampoliinille meidän videokonferenssien kanssa tän hetkisten. Meillä on tosi mielenkiintoinen aihe, ja on tosi paljon asioita, mistä kiinnostava päästä teidän kanssa juttelemaan. Me ollaan puhuttu tosi paljon siitä, että työelämä ja oppiminen on aika isossa muutoksessa tällä hetkellä. Miten te näette, että minkälaiset asiat siis ylipäätään haastaa pedagogiikan kehittymistä tällä hetkellä?
Hanna Teräs:
Tuo vie nyt ihan saman tien jatkuvan oppimisen tematiikkaan ja sellaisille urille, että puhuit tuosta työelämän muutoksesta ja niistä muutospaineista, mitä sieltä tulee. Sehän on nyt johtanut siihen, että tosi paljon korkeakouluissa puhutaan jatkuvasta oppimisesta. OKM:n jatkuvan oppimisen strategia on juuri hiljattain julkaistu, ja tämä on nyt selvästi sellainen, mikä meitä haastaa ja se herättää kysymyksen, että vaikuttaako tämä nyt jotenkin pedagogiikkaan ja mitä on jatkuvan oppimisen pedagogiikka. Mimmoista sen pitäisi olla. Tätä ollaan pohdittu tässä meilläkin nyt aika paljon. Mä luulen, että ne asiat, mitkä siellä erityisesti haastaa, mä näkisin kaksi semmoista. Varmaan on enemmänkin, mutta kaksi tulee heti mieleen. Siis kun jatkuvan oppimisen ideahan on tosi tarpeellinen ja hyvä. Se, että varmistetaan, että on oikeanlaista osaamista oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja kilpailukykyä ja niin poispäin, mutta siinä on se vaara, että se ajattelu johtaa semmoiseen osaamiskäsityksen, jossa se on tosi palasteltu. Sitten tulee semmoinen ajatus, että voi ikään kun jostain verkkokaupasta, niin kuin Woltista ruokaa, niin tilata jonkun osaamispalikan. Sehän siis redusoi sitä, että mitä se oppiminen, osaaminen oikeasti on ja haastaa sitten myöskin sitä pedagogista suunnittelua siinä, että mitä tämä tämmöinen on. Ehkä toinen sitten on ihan käytännön asia, että tämähän entisestään laajentaa sitä kohderyhmää, että millaisia oppijoita meille tulee. Minkälaiset taustat niillä on. Mitkä niiden omat tavoitteet on. Minkälaiset opiskelutaidot heillä on. Siellä saattaa olla tosi monenlaista porukkaa sitten opiskelemassa samaa asiaa ihan erilaisia tarkoituksia varten. Nämä haastaa tosi paljon pedagogista suunnittelua, että miten se saadaan sellaiseksi, että se palvelee näitä eri kohderyhmiä samanaikaisesti. Tähän vielä hybridit ja kaikki, niin ei ole ihan helppo keitos opettajan kannalta. [naurahtaa]
Hanna Nordlund:
Joo. Me ollaan tästä Digivisiossa nimenomaan on valittu se, että lähdetään sen jatkuvan oppimisen kohderyhmän kanssa ensimmäisenä liikkeelle ja tehdään ensimmäisenä palvelu, josta nimenomaan jatkuvat oppijat löytää helposti korkeakoulujen jatkuvan oppimisen tarjontaa. Ollaan nimenomaan tultu tuohon, että se on aika erilainen kohderyhmä, joka korkeakoulujen täytyy jollakin tavalla, ehkä uudella tavalla ottaa haltuun. Mutta mitä sä Teemu ajattelet pedagogiikan kehittymisestä ja miksi ylipäänsä pedagogiikka on niin tärkeä asia?
Teemu Leinonen:
Mä voisin ehkä vähän jatkaa ja liittyy tähän. Tietenkin, kun itse toimin pääsääntöisesti siellä tutkintoon johtavan koulutuksen piirissä, siellä formaalilla puolella, tekisi mieli sanoa, että siellä on kaksi semmoista isoa tehtävää. Yksi liittyy pedagogiikkaan, eli oppimaan oppimisen opettaminen taikka kehittäminen, joka mahdollistaa sen jatkuvan koulutuksen. Eli että on hyvät oppimisen taidot, että sitten pystyy oppimaan siellä jatkuvassa opinnoissa taikka yhdessä työelämän kanssa. Siihen kannattaa panostaa, että miten ihmisistä tulee hyviä oppijoita. Se on pedagoginen haaste siellä meidän tutkintokoulutuksen puolella. Sitten toinen on semmoinen, joka taas sitten liittyy siihen, että paljonhan me voidaan oppia ja opitaan ilman mitään koulutusta, joka on vähän semmoinen vaarallinen kenttäkin. Eli tämä informaali oppiminen on kauhean iso osa meidän elämää ja meidän asenteiden ja näkemyksien ja uskomuksien kehittymisessä. Miten ihmiset tavallaan saataisiin, mä tykkään puhua kasvattamisesta, kasvattaa korkeakoulussa tai yliopistossa tuntuu vähän oudolta ehkä, mutta että kasvattaa niistä kriittisiä tiedonhakijoita. Vaikka ne nyt sitten ei menisi sinne jatkuvaan koulutuksen piiriin, mitä tarjotaan, niin jos he itse opiskelevat, niin niillä olisi semmoista kykyä. Eli hakee tietoa ja arvioida sen luotettavuutta ja pystyä poimimaan sieltä itse itselleen sitä osaamista. Se on ihan hirveän tärkeätä, koska se kanava on koko ajan auki ja kaikenlaista moskaa sieltä löytyy. Löytyy paljon hyvääkin. Itseäänhän voi kehittää itsenäisesti ihan kuinka pitkälle vaan, koska se maailmanlaajuinen kirjasto on tuossa omassa taskussa koko ajan, mutta se vaatii aika paljon taitoja sen käyttö.
Hanna Nordlund:
Mä tässä välissä kysyn Hannalta ehkä sitä, että sä sanoitkin tuossa jo aikaisemmin, että se, että tehdään kaikki vaan samalla tavalla kun tehtiin aina ennenkin ja siirretään tietyt asiat PDF:ksi, että se ei ole vielä digiloikka ja se ei ole riittävä taso. Me puhutaan digipedagogiikasta ja toisaalta pedagogiikasta tällä hetkellä aika lailla rinnakkain ja päällekkäin, niin onko ne sama asia?
Hanna Teräs:
Mun mielestä toisaalta on hyvä, että niistä puhutaan päällekkäin, koska siis hyvä pedagogiikka on hyvää pedagogiikkaa, oli se jo oppimisympäristö minkälainen hyvänsä. Toisaalta taas on hyvä, että puhutaan erikseen digipedagogiikasta, koska se ohjaa ajattelemaan sitä, että se on erilaista. Sitä tarvitsee ehkä suunnitella eri tavalla kuin mitä jotain kasvokkaisia opetustilanteita tarvitsee. Siinä on puolensa ja puolensa, että niistä puhutaan päällekkäin. Ehkä sellainen termi taikka käsite, joka liittyy digipedagogiikkaan ja jota on nyt viime vuosina alettu viljellä enemmän, niin on, miten se nyt menee suomeksi. Oppimisen muotoilu. Learning design. Siis että se monesti edellyttää siis enemmän etukäteissuunnittelua ja pedagogisen käsikirjoituksen tekemistä sellainen hyvä verkkopohjainen opetus tai opetuksen suunnittelu.
Teemu Leinonen:
Joo. Mä olen samaa mieltä. Näitä käsitteitä tulee ja menee. Pedagogiikka mä ajattelen ja nyt ei nyt tarvitse ruveta kasvatustieteilijäksi tässä, mutta että sehän on paljon laajempi mun mielestä semmoinen filosofinen lähestymistapa opettamiseen. Sittenhän meillä on toi, mikä on vähän kuollutkin, on toi didaktiikka käsitteenä, joka mun mielestä voisi olla parempi puhua digididaktiikasta…
Hanna Teräs:
Niin olisikin.
Teemu Leinonen:
…mihin kuuluisi se suunnittelu. Nyt on uusi ympäristö, mihin täytyy suunnitella eri tavalla. Mä oon omalla urallani on ollut hyvin didaktiikkavastainen, koska mun mielestä se, että [naurua] miten ne opetetaan on ihan merkityksetöntä, koska se on tärkeintä, miten ihmiset oppii. Tää on tämmöinen pieni taisto, mitä on käyty. Mutta että mä oon ruvennut arvostamaan sitä, että joku miettii, että on hyvä didaktiset taidot.
Hanna Teräs:
Kyllä. Nyt tulee kasvatustieteilijän vastaisku. Ne oppii paremmin, kun on ne hyvät didaktiset taidot. [nauraa]
Teemu Leinonen.
Kyllä. Taidot. Niin, mutta että sehän on kun sen didaktiikka on myös liittynyt eri tieteenalojen opettamisen tapaan. Historiaa opetetaan eri tavalla kuin biologiaa. Se on se tieteenalakohtainen. Mutta mä ajattelen että se välinekohtainen, että digididaktiikka voisi olla ihan hyvä…
Hanna Teräs:
Mä tykkään tosta.
Teemu Leinonen:
…jota voisi opettaa.
Hanna Teräs:
Pedagogiikkahan on, kuten sanoit, niin se on paljon enemmän kun tämmöinen työkalupakki.
Teemu Leinonen:
Niin, ja temppuja myös, että miten kannattaa käyttää digitaalisia välineitä taikka, että miten biologiassa taikka historiassa havainnollistetaan jotain tai tehdään itse jotain ja näin edelleen.
Hanna Teräs:
Nyt lanseerataankin digididaktiikan käsite.
Hanna Nordlund:
Joo. Mä ajattelin, että me meillä tässä heti alkuun syntyi uusi käsite. Sitten varmaan juuri kun mietin kuulijoiden kannalta tätä keskustelua, niin nimenomaan se, että pedagogit ja aiheeseen vihkiytyneet ihmiset hyvin ymmärtää, mistä te puhutte, mutta sitten se jatkuva oppija, joka tuolta tulee digididaktiikkaa tai ikään kuin tällaisia käsitteitä jos tuodaan, niin se voi olla vaikea ymmärtää. On varmaan myös tärkeätä, että me löydetään sinne jatkuvien oppijoiden suuntaan ne käsitteet ja ne tavat kertoo asioista, joilla ymmärretään, että mitä me tarkoitetaan.
Hanna Teräs:
Kyllä. Ja eihän niitten siis jatkuvien oppijoiden tarvitse pedagogiikasta tietääkään taikka didaktiikasta. Tämä on niille opettajille ja opetuksen suunnittelijoille, jotka näitä koulutuksia tarjoaa, niin heidän täytyy näistä ymmärtää.
Hanna Nordlund:
Joo. Teemu, oikeastaan puhuitkin jo tuossa siitä, että kaikkihan me opitaan koko ajan. Sen ei tarvitse olla niin formaalia aina, vaan me opitaan koko ajan, ja musta se oli hirveän hyvä ajatus juuri se, että itse asiassa, kun me tullaan hyviksi oppijoiksi, niin me pystytään paljon paremmin myös oppimaan omatoimisesti. Mutta jos puhutaan oppimisympäristöistä, niin just se, että oppiminen ehkä kietoutuu yhä enemmän osaksi meidän työtä, meidän elämää, eikä se ole mitään sellaista erillistä tai irrallista toimintaa, niin mitä tämä tarkoittaa oppimisympäristöjen näkökulmasta? Minkälaisia oppimisympäristöjä meillä tulevaisuudessa tulee olemaan?
Teemu Leinonen:
Mä mainitsin sen 360-videokonferenssi. Toi liittyy siihen autenttiseen ympäristöön, eli silloin ihan yhtä hyvin opiskelijat voi opiskella työympäristössä, jossa heidän alallaan työskennellään. Eli että se ei tapahdu enää siinä yliopiston tarjoamissa tiloissa, vaan se tapahtuu siinä autenttisessa ympäristössä. Mä uskon, että tämmöisiä syntyy. No, tietenkin sitten vaan rikastuttaakseen ja tehdäkseen siitä kiinnostavaa, niin se mahdollistaa kaikenlaiset virtuaalivierailut eri paikoissa, metsäretket ja niin edelleen siitä omasta ja sitten myös toisin päin. Eli sitten taas kyllä yliopiston tiloillakin on joku arvo. Se on akateeminen ympäristö, ja siellä on tietty normisto ja tietty toimintatapa. Työpaikalta voi tulla välillä virtuaalisesti vierailemaan siellä luentosalissa taikka yliopiston labrassa, missä tehdään tietynlaista tutkimusta. Puolin ja toisin, eli että opiskelijoita ehkä sinne autenttiseen työympäristöön taikka tähän ympäröivään yhteiskuntaan ja sitten sieltä ympäröivästä yhteiskunnasta sinne yliopistoon digitaaliseen kaksoseen.
Hanna Teräs:
Ja huomionarvoista varmaan sekin, että varsinkin monille, jotka opiskelevat yliopistossa, niin se yliopisto on autenttinen ympäristö. He tulevat työskentelemään monet myös sellaisessa ympäristössä.
Teemu Leinonen:
Se on ihan totta. Kyllä. Mutta olisi niillekin ihan hyvä tietää, mitä siellä…
Hanna Teräs:
Ehkä.
Teemu Leinonen:
…niin sanotussa oikeassa maailmassa tapahtuu. [naurua]
Hanna Teräs:
No, toihan on, joo.
Hanna Nordlund:
Mikä se oikea maailma sitten kenellekin meistä on. Joo.
Hanna Teräs:
Tämä on sellainen keskustelu, jota on varmaan käyty paljon myöskin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä.
Teemu Leinonen:
Varmasti erityisesti teillä käyty.
Hanna Teräs:
Kun meillä näitä tällaisia autenttisia oppimisympäristöjä ammattikorkeakoulussahan on siis kautta maailman sivun hyödynnetty ja työelämäjaksoja ja autenttisia projekteja ja juurikin näitä mainitsemiasi metsäretkiä [nauraa] ehdottomasti. Mutta että millä tavalla tämä kaikki sitten toisaalta digitalisoituvassa maailmassa, miten se sitten näyttäytyy. Minkälaisia hybridejä malleja syntyy, niin se on kanssa mielenkiintoinen kysymys.
Teemu Leinonen:
Mulle tuli tuosta, kun aina puhutaan näistä ja yliopistoja jotenkin edellytetään, että siellä pitäisi niitä työelämätaitoja oppia ja niin edelleen, niin mä olen sen suhteen vähän kriittinen, että mä olen kyllä sitä mieltä, että kun yliopistosta valmistuu, niin pitäisi olla kyky mennä sinne työpaikalle ja sanoa, että oikeastaan aika monet asiat, mitä te täällä teette on aivan typerää. Eli että niillä olisi semmoista viimeistä tietoa ja ymmärrystä siitä alasta, että ne voisi haastaa sitä yritystä. Se tavallaan ne ei vastaa niihin tarpeisiin, mitkä nyt on, vaan uudistaa sitä yritystä.
Hanna Teräs:
Toi on tosi hyvä. Mulle tulee tuosta mieleen, kun mä itse ajattelen myöskin sillä tavalla, kun me puhutaan nyt esimerkiksi vaikka myöskin opettajien digitaidoista. Tämä kuulostaa siltä, että tämä menee tangentin suuntaan tästä, mutta siis tavallaan tuo sama ajatus on siinä. Miksi aina sillä tavalla, että jossakin tuolla on jotakin, johon meidän pitäisi reagoida. Eikö ennemmin sillä tavalla, että missä sitä tulevaisuutta ja tulevaisuuden tekijöitä kasvaa ellei korkeakouluissa. Minkä tähden me emme voisi ottaa sellaista proaktiivista asennetta ja vähän miettiä, että miten me haluttaisiin, että tästä tulee. Kyllähän korkeakoulutuksen yksi tehtävä pitäisi olla myös yhteiskuntaa uudistava tehtävä.
Teemu Leinonen:
Nimenomaan. Hauska. Mä olin viime keväänä tutkimusvapaalla, ja olin sitten Kolumbiassa Bogotassa joitain kuukausia, ja siellä on tämmöinen ranskalainen systeemi, että on notaari, mikä hyväksyy viralliset paperit. Sitten meillä oli jotain lasten matkustamiseen liittyen piti semmoisia tehdä, niin se toimisto on siis sellainen, että [naurahtaa] siellä istuu kahdeksan nuorta, luultavasti oikiksesta, oikeustieteellisestä valmistuneita ja joilla on ihan semmoiset hanskat, koska ne leimasimella laittaa niitä leimoja niihin papereihin. Kun sitä katsoo sitä prosessia, että ne ottaa sen paperin, sitten ne siirtää sen yhdelle, joka kirjoittaa sen tietokoneelle siitä. Sitten se viedään semmoiseen lukittuun tilaan, ja sitten se menee sieltä, joku käy sen hakemassa ja vie sen yläkertaan, missä on se notaari, millä on se iso leimasin. Ja hän laittaa sen leiman, ja sitten se paperi tulee sieltä takaisin, ja taas siihen laittaa pari muuta junioria laittaa leimat. Mua rupesi melkein itkettämään, että kun mä olin siellä myös yliopistossa ja mä tajusin, että nämä on valmistunut yliopistosta, joka on hyvin moderni, hieno ja toimii ihan niin kuin nämäkin. Mutta että kellään ei ole rohkeutta sanoa sille, kävellä sinne yläkertaan ja sanoi, että herra notaari, mä voisin viikossa [naurua] tehdä tän prosessin viiteen prosenttiin siitä, mitä meillä nyt menee, joka olisi järkevämpää niille meidän asiakkaille sekä meille työntekijöille. Mutta niillä ei ole sitä rohkeutta, ja jotenkin se on mukava sisätyö, niin sitten ne alistuu siihen. Mutta aivan samoilla välineillä ja digitaalisesti ne on siellä yliopistossa toiminut. Tietenkin siinä on valtarakenteet sun muut, mutta tuossa on just, että ne yliopistotkaan ei opeta siihen työpaikkaan, leimasimena toimimiseen, vaan ne opiskelee juridiikkaa ja niin edelleen. Mutta sitten siellä ei tule sitä kasvatuksellista asennetta, että uskaltaisi mennä sanomaan, että hei, nyt tää tehdään ihan toisin.
Hanna Nordlund:
Tämä on ollut tosi mielenkiintoista keskustelua. Te olette tuonut paljon esiin sitä, että meidän korkeakoulussa oppimassa olevien pitäisi pystyä uudistamaan ja tietyllä tavalla ne oppimaan oppimisen taidot. Toisaalta Digivisiossa me ollaan aika paljon aika käyty keskustelua juuri siitä, että opettajille tulee tällä hetkellä ihan tosi paljon uudenlaisia, teknologisia mahdollisuuksia, uudenlaisia toimintatapoja, joita pitäisi pystyä ottamaan haltuun ja sitten toisaalta, että meille tulee yhä enemmän heterogeenisempia oppijoita, joiden valmiudet on erilaisia. Tämä pitäisi myös tämä yhtälö ratkaista. Mitä te ajattelette siitä, että nämä uuden tyyppiset oppimisympäristöt, mitä Teemukin puhui, niin minkälaisia valmiuksia ne edellyttää toisaalta opettajilta ja sitten toisaalta niiltä oppijoilta?
Hanna Teräs:
Opettajilta ainakin juurikin taas palataan tähän pedagogiseen ajatteluun. Mä olen itse tehnyt siis työskennellyt digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa kohta 25 vuotta, ja kaiken tämän ajan sitä on jotenkin leimannut sellainen, että kun näitä tulee, niin sitten pidetään koulutuksia ja sitten ne koulutukset on opettajille, että näin opit käyttämään tätä ja tätä. Ihan fine, mutta siis pitäisi päästä siitä ja kyllä siitä jo ollaan päästy eteenpäin. Se opettajan digitaalisten työkalujen käyttövalmius ei ensisijaisesti tarkoita sitä, että kun klikkaat tästä, niin tapahtuu tätä, vaan se on, että miten tätä käytetään pedagogisesti mielekkäällä tavalla. Se on se taso, mille pitäisi nyt jo näissä henkilöstökoulutuksissakin päästä. [nauraa] Ei sitä, että joku näyttää, että klikataan tästä ja sitten tää tuodaan tänne tälleen ja tästä avataan tää tämmönen breakout-room ja tästä tälleen ja näin. Niin ohi siitä, semmoiseen paljon enemmän painoa ja ajattelua sinne digididaktiseen suuntaan. [nauraa]
Hanna Nordlund:
Ja onko tämä itse asiassa samasta kyse, niin kuin sä, Teemu, sanoit tuossa näiden sun ulkomaan kokemusten perusteella, että just tietyllä tavalla meidän korkeakouluissa pitäisi samalla tavalla uskaltaa sanoa se, että hei, tämä on nyt ihan tyhmä tapa tehdä asioita tai että me ei enää voida toimia näin? Vaan meidän pitäisikin ehkä nostaa, onko se sitten kunnianhimon tason nostamista myös ja että me ei halutakaan tehdä sitä noin, vaan pitäisi miettiä asiaa pedagogisesta näkökulmasta ihan uudella tavalla?
Teemu Leinonen:
On varmaan näin. Siinä tietenkin mä ajattelen, että pedagogisessa ajattelussa on myös tämmöisiä erilaisia voimia tai erilaisia visioita ja erilaisia näkemyksiä siitä, että kuinka hyvin tämä vaikka skaalautuu. Halutaan tehokkuutta sillä tavalla sitten taas, missä se laatu sitten laskee, jos skaalataan ja niin edelleen. Tämmöisiä aika vielä avoimia, vaikeita kysymyksiä. Mä oon, niin kuin sanoin, että mä siitä ja käytetään nyt sitä tuotenimeä Zoom, koska se nyt on se ihan ylivertainen videokonferenssiopetukseen. Sen Zoomilla opettamiseen, jota joutui koronan aikana harjoittelemaan, niin mulla on yksi semmoinen massakurssi. Ja sitten kun olen myös näiden oppimisympäristöjen kanssa paljon ollut tekemisissä, niin sitten mä mietin, että no, mulla on hirveän haaste, että mä kilpailen siinä Netflixin kanssa ja Instagramin kanssa niitten kandiopiskelijoiden, 19–22 vuotiaiden nuorten kanssa, että millä mä pidän niitten huomion. Ja sitten mä keksin didaktisia keinoja, eli yksi, mikä on hirveän hyvä, niin semmoisia pieniä kysymyssarjoja, mitä voi sinne suoraan heittää. Ne breakout-roomithan rupesi, ihmiset kyllästyi niihin. Eli opiskelijat lähti heti, jos laittoi breakout-roomin. Mutta semmoinen, että aktivoi silleen, että tekee vaan jonkun kyselyn, jota sitten käsittelee siinä omassa luennossaan. Te vastasitte näin ja näin, niin ihan yksinkertainen aktivointitapa. Ja sitten toinen, minkä mä päätin ja tietenkin, kun ne on taiteen ja muotoilun opiskelijoita, niin se sopii siihenkin, niin mä sanoin, että muistiinpanot pitää tehdä paperilla ja kynällä ja ottaa kuva ja sitten submitata tai mitä, lähettää sinne. Uploadata. Tulee koko ajan kaikki englanniksi.
Hanna Teräs:
Submitata. Uploadata.
Teemu Leinonen:
Submitata. Uploadata. [naurua] Lähettää sinne verkko-oppimisympäristöön. Eli että sitten joka luennolta mä sain niitä. Enhän mä niitä läpikäynyt, mutta että se on luentomuistiinpanot. Ja mä neuvoin ja kerroin tutkimustiedon, että paras tapa opiskella ja tehdä muistiinpanot on kynällä ja paperilla, ja opiskelijat kiitti sitä hirveästi. Se fokusoi. Ne kuunteli. Ne oli läsnä, koska niillä oli jotain tekemistä, ja sitten se kilpailu näiden muiden samalla ruudulla olevien kiinnostavimpien sisältöjen kanssa helpottui.
Hanna Teräs:
Kyllä, ja tietäähän tuon siis ihan itsestäänkin, että kuka oikeasti jaksaa siellä Zoomissa kuunnella jotain henkilöstöpäivää.
Teemu Leinonen:
Kyllä. Mun mielestä se on vähän semmoista, että pakko on hyvä konsultti aina joskus. Eli että kurssia ei voi suorittaa ilman, että on joka luennolta käsinkirjoitetut taikka sai piirrelläkin muistiinpanot. Se oli vaatimus.
Hanna Nordlund:
Sä ehkä osittain jo menitkin siihen aiheeseen, mistä haluaisin seuraavaksi puhua. Koronan aikana me tiedetään, oltiinko digitrampoliinilla vai onnistuttiinko ottamaan digiloikkia, mutta kuitenkin tuli aika iso muutos siihen tapaan, millä me toimittiin. Tampereen yliopisto on esimerkiksi julkaissut tutkimuksen korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista koronan ensimmäisen aallon aika, ja siinä todettiin, että se sosiaalisen tuen hakeminen opiskelukavereita, opettajilta väheni, sosiaalisen median merkitys kasvoi, ja esimerkiksi SAMOK:in tutkimuksessa todettiin, että hyvinvointi ja myös motivaatio oppijoilla heikkeni sen etäopetuksen aikana. Niin miten me tässä digitaalisessa maailmassa, niin miten me voidaan just huolehtia siitä yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksesta ja myös huolehtia siitä, että kaikki pysyy mukana?
Hanna Teräs:
Kyllä. Siis toi on ihan ehdottomasti se, mitä tapahtui, ja nyt kun ollaan taas oltu kampuksilla, niin kun on opettanut kolmannen vuoden opiskelijoita, niin tajuaa, että nämä ei ole ollut täällä vielä ennen. Se on jotenkin ihan tosi dramaattista. Nämä on ollut vaan jossakin just niissä Zoomissa ja muuta. Mä luulen, että yksi sellainen, mitä kanssa tästä on opittu, on se, että joillekin tämä sopii mainiosti. Mä juuri sain itse tänä aamuna, luin palautteen opettajaopiskelija, joka sanoi, että oli mahtavaa, että nää opinnot pystyi tekemään verkossa. Hän ei olisi muuten pystynyt näitä tekemään. Sitten on toisia, joille se ei sovi yhtään. Mä luulen, että varsinkin ne, jotka tekee ensimmäistä tutkintoansa, joilla ei vielä ole näitä oppimaan oppimisen taitoja, jotka on vielä kasvamassa ihmisinäkin aika sellaisessa tärkeässä kehitysvaiheessa, niin kuin korkeakouluopintojen alussa usein ollaan, niin mun mielestä meidän pitää hyväksyä se, että ei kaikki voi olla digitaalista. Ihmisten välinen vuorovaikutus, vaikka sitä pystytään tekemään myös digitaalisissa ympäristöissä ja pystyttäisi tekemään paremmin kuin mitä nykyään monesti tapahtuu, niin se ei kuitenkaan koskaan kokonaan korvaa sitä, että me voidaan olla samassa tilassa. Ja sitä meidän pitäisi varjella, että me ei tämmöisessä digi-innostuksessa ja huumassa ja valtaisassa Zoom innossa olla kaikkea sysäämässä verkkoon.
Teemu Leinonen:
Mä olen hyvin samaa mieltä tästä. Sitä voisi jopa ehkä yrittää tieteellisestikin taikka ainakin hypoteesia rakentaa, että me ollaan kehollisia, ja sitten ilman sitä kehollista yhdessäoloa me ei opita ratkaisemaan konflikteja. Me ei myöskään opita rakastamaan toisiamme.
Hanna Teräs:
Niinpä.
Teemu Leinonen:
Me ollaan kokonaisvaltaisia kehollisia olentoja, millä on autonominen hermosto ja asiat tuntuu ja näin. Varsinkin siinä kehitysvaiheessa, mitä yliopisto-opiskelijatkin kuitenkin on. Aivothan kehittyy sinne 27–28-vuotiaaksi saakka, muovautuu siis valtavasti ja sitten vasta tulee esimerkiksi nämä kontrollit tai tämmöiset kehittyy. Mä olen kyllä ehdottomasti sen fyysisen läsnäolon kannalla. Tässäkin on vähän sama juttu, että täytyy olla aika tarkkana sen kanssa, että opiskelijat voi itse kokea, että heille olisi tämä hyvä, mutta ei nyt tiedä, mikä niille on hyvä. [nauraa]
Hanna Teräs:
Just niin.
Teemu Leinonen:
Se ei ole opiskelijalähtöistä, jos me annetaan niitten tehdä tietyllä tapaa, kun he itse niin haluaisivat.
Hanna Teräs:
Aivan. Kysytään, että no, miten tykkäisitte. No siis sama asia, kun opiskelijoilta kysyy, miten tykkäisitte, niin aika paljon itse asiassa tykätään sellaisesta, että on luentokurssi ja monivalintatehtäviä. Koska se on…
Teemu Leinonen:
Sitäkö meidän pitäisi tehdä.
Hanna Teräs:
Se ei ole kovin vaativaa.
Hanna Nordlund:
Eli tuokin on, eikö niin, sitä kasvattamista.
Teemu Leinonen:
Tuo on nimenomaan sitä kasvatuspuolta.
Hanna Teräs:
Kyllä, ja siinä todellakin huomioidaan se taikka meidän pitäisi huomioida se, että oppiminen ja koulutus on tosi paljon myös sitä ja se ihmisenä kasvaminen ja se, että meistä tulee sosiaalisia ja sosiaalisesti kykeneviä henkilöitä. Siis tässä on niin paljon muutakin kuin jotenkin oppisisältöjen tankkaaminen.
Teemu Leinonen:
Joo. Sitten siinä on myös se jatkuvan koulutuksen ja sen informaalin oppimisen, että kun mulla on joku ongelma, niin kilauta kaverille. Sä soitat sille sun kurssikaverille, että miten sä tämän asian hoitaisit. Tämähän on se meidän kansallinen voimavara, että myös kilpailijat soittelee toisillensa, että miten tämä kannattaisi ratkaista.
Hanna Nordlund:
Mennään sitten vielä vähän ekosysteemi- ja alustamaailman asioihin. Eli Digivisiossakin on kyse ekosysteemin oppimisen, tulevaisuuden kestävän oppimisen ekosysteemin rakentamista nimenomaan korkeakoulujen yhteistyössä. Niin kun Teemu sanoit, että me kilautetaan kaverille ja me osataan tehdä asioita yhdessä. Sen tietysti se toinen puoli, alustojen ekosysteemien toinen puoli on se jo tänä päivänä, että meidän oppijat pääsee käsiksi todella valtavaan määrään erilaista sisältöä myös laadultaan, varmasti hyvin erilaista sisältöä, kukin niillä omilla oppimaan oppimisen kyvyillään ja valmiuksillaan. Mitä te ajattelette, että miten korkeakoulut pärjää tällaisessa ekosysteemimaailmassa ja miksi ihmisten kannattaa tulla nimenomaan korkeakouluun oppimaan?
Hanna Teräs:
Mun mielestä tuossa äskeisessä keskustelussa jo sivuttiin sitä, että kun kyse on oikeasti muustakin, paljon muustakin kuin joidenkin tiettyjen oppisisältöjen omaksumisesta. Sitten vaikka puhuttaisiin niistä sisällöistäkin. Siis tämähän on valtavan hieno asia ja tosi hyvä ja hyödyllinen, että on tämmöinen ekosysteemi, platform, mitä nämä nyt on. Siis portaali. Mikä se on suomeksi? [nauraa] Kai sillä on joku sana.
Teemu Leinonen:
Alusta.
Hanna Teräs:
Alusta. Niin, että on joku alusta, josta löytää samasta paikasta helposti sitten sitä, mitä etsii. Mutta siinä on tietysti se, että tarvitsee tietää, mitä etsii, ja tosi useastihan tilanne on se, että me ei tiedetä, mitä me ei tiedetä. Jos mäkin olisin saanut tutkintoni aikanaan rakentaa, niin kyllä olisin jättänyt muutamia asioita pois, koska ne tuntui työläitä taikka mä en ymmärtänyt, miksi ne olisi tärkeitä taikka ne ei muuten vaan houkutellut, niin tämähän on se ongelma.
Teemu Leinonen:
Tuo on tosi hyvä pointti, ja sitten kun tavallaan se tutkinto, että se on kolme plus kaksi tai miten nyt onkin, niin jokuhan on valmiiksi kuratoinut sen sisällön.
Hanna Teräs:
Just tämä.
Teemu Leinonen:
Ja niillä on kuitenkin vaikka jonkinlainen looginen järjestys, että miten ne palikat rakennetaan aikaisemmalle juttuja. Sitten siitä tulee semmoinen aristotelinen hyvä runo tai kertomus siitä kokonaisuudesta. Mitähän tässä nyt käyttäisi vertailuna, vaikka ruoanlaittoa. Niin kyllä se kokki osaa sen aterian rakentaa, ja sitten taas ottaa kaikki raaka-aineet ja syö ne semmoisenaan, niin ei se ole sama asia. Siinä on joku, joka tekee sen kokonaisuuden. Sitten se toinen on tavallaan, joka on vähän, taas kasvatuksellinen kysymys on se, että saisi sen innostuksen siihen omaan alaan, joka sitten ohjaa siihen jatkuvaan oppimiseen ja siihen, että rakastaa sitä omaa alaa, seuraa sitä, katsoo niitä uusimpia juttuja. Jatkuvasti kehittyy sillä omalla alallaan. On aktiivinen tiedon hakija ja osallistuu keskusteluun ja niin edelleen ja erilaisiin ammatilliseen järjestöihin liittyen ja niin edelleen. On tavallaan niin kiinnostunut siitä omasta jutustaan, että jaksaa sitä tehdä.
Hanna Nordlund:
Eli, onko se niin, että korkeakoulut on oppimisen kokkeja?
Teemu Leinonen:
No, voi sitä noinkin ajatella. Joo. Tai suunnittelijoita. Kyllä se learning design on ihan hyvä. Sitähän se opetussuunnitelmatyö on, että me mietitään, että mikä se on se kokonaisuus. Siinä on didaktisia valintoja, ja siinä on sitten siihen tieteenalaan taikka ammattialaan liittyviä konventioita ja niitten haastamista.
Hanna Teräs:
Tämän analogia voi vetää vielä sitten seuraavallekin tasolle ja miettiä, että ollaanko me siis Mäkkäri-kokkeja vai Michelin-kokkeja. Haetaanko sellaista valtavaa skaalautuvuutta ja standardia vai jotakin, joka sitten…
Teemu Leinonen:
Muuttaa ruokakulttuuria.
Hanna Teräs:
Juu. [naurua]
Hanna Nordlund:
Aivan erinomainen vertauskuva. Kyllä. Jos ajatellaan, että me Suomessa varmasti halutaan tehdä sitä maailman parasta pedagogiikkaa, ja Digivisiossa on aika isolla joukolla pedagogeja korkeakouluista mietittykin sitä, että mistä tulee maailman paras pedagogiikka. Jos me halutaan sitä tehdä, niin mihin teidän mielestä just nyt korkeakouluissa pitäisi keskittyä?
Hanna Teräs:
Ja nyt tulee laakapallo. Tämä ei nimittäin nyt liity mitenkään digiin eikä suoraan edes pedagogiikkaan, mutta mun mielestäni pitäisi keskittyä siihen, että luotaisiin dialogin tiloja, luotaisiin sellaista tilaa, aikaa, paikkoja kohtaamiselle, keskustelulle, ilmiöiden problematisoinnille myös digitalisaation ja tämmöiselle ajatusten vaihdolle ja aidolle osallisuudelle. Mun mielestä se hyvä pedagogiikka, oli se sitten digi tai ei-digi tai mikä tahansa, niin kumpuaa tällaisesta. Muuten se on sellaista, että sitä kaadetaan kuin jostakin kannettua vettä kaivoon, vaan se pitäisi sen kulttuurin mahdollistaa se. Siksi menin nyt vähän tuonne, kulman takaa lähestyin tätä tällä tavalla. Kun musta tuntuu, että meillä on niin paljon kiirettä ja tulee ulkopuolista painetta ja tulee kaikenlaisia uusia odotuksia ja uusia digitaalisia härpäkkeitä ja sitä ja tätä ja tuota, että siinä se on mennyt sellaiseen vähän reaktiivisen tilaan. Ja jotta me päästäisiin takaisin siihen proaktiiviseen tilaan, jossa on mahdollisuus myös sitten uudistaa yhteiskuntaa ja tämmöiseen kasvatukselliseen ihmisenä kasvamisen tehtävään, niin se vaatii mun mielestä tätä. Se vaatii dialogia ja ajattelun tilaa.
Hanna Nordlund:
Mitäs Teemu?
Teemu Leinonen:
Kylläpä me ollaan samaa mieltä [naurua] melkein kaikista asioista. Hämmentävää. Mä muistan, että mä joskus kirjoitin yhteisartikkelin. Olikohan se tulevaisuusvaliokunnan johonkin juttuun. Yksi semmoinen, siinä oli jotain tämmöisiä skenaarioita. Siitä on ehkä kymmenen vuotta. Yksi niistä oli tämmöinen opintopiirien Suomi, jossa kaikki järjestäisi opintopiirejä, joka siis on klassinen opetuksen dialoginen muoto. Jotain ehkä tommoista mä olen pystynyt itse siinä korona-aikana myös omassa opetuksessa toteuttamaan. Se sama mun massakurssi, missä nyt oli se 70 opiskelijaa, niin mä jaoin ne neljän hengen ryhmiin, ja niitten piti tehdä videoessee. Senkin mä ohjeistin ja vaikka pakotinkin, taas oli pakko hyvä konsultti, että siellä oli semmoisia tehtäviä kuten, että niitten piti tehdä tämmöinen tiimisopimus, missä ne sopii, että mitä kukin tekee ja ne allekirjoitettiin oikein ja miten ratkotaan konflikteja. Mutta sitten siellä oli myös tämmöisiä, että niiden pitää tavata kasvokkain, joka mun mielestä oli kauhean hyvä idea, koska ei voinut koko ryhmän kanssa tavata, mutta se oli ihan OK tavata neljän opiskelijan kanssa. Eli kasvokkain tavata, ja sitten oli vaikka tehtävä, että niitten pitää ottaa yhteiskuva, missä nyt sitten tapasi jossain kahvilassa. Sitten jokaisesta tapaamisesta piti tehdä muistio, ja siinä muistiossa oli kolme kohtaa. Mitä me ollaan tehty, mitä me tehdään seuraavaksi, onko ollut jotain ongelmia ja se taas lähetettiin sinne. Eli sen kurssin sisällä mä koitin rakentaa pieniä dialogisia opintopiirejä ja sitten tietenkin sitä opiskelijoiden hyvinvointia, että ne ei jää sinne omaan opiskelijaboksiin Zoomin ääreen. Tuokin tavallaan skaalautui. Vaikka siinä oli se 70 opiskelijaa, niin ne neljän ryhmissä teki ja sitten ne teki ne videoesseet ja sitten ne katsottiin yhdessä ja muut opiskelijat esitti kysymyksiä. Mutta että miten me saataisiin näitä koordinoitua tämmöisiä opintopiirejä, missä vähän pitkäjänteisemmin käsiteltäisiin jotain asioita. Se on aika vaikeata, kun me ollaan niin hemmetin kiireisiä…
Hanna Teräs:
Sepä.
Teemu Leinonen:
…muka. Tai ollaanhan me, mutta ehkä meidän täytyisi vaan rohjeta päättää itse omasta ajastamme paremmin.
Hanna Teräs:
Jättää osa tekemättä. Sanoinko mä sen ääneen? [naurua]
Teemu Leinonen:
Tehdä tärkeämmät asiat ensin ja sitten vasta ne muut.
Hanna Nordlund:
Mutta kiitos teille, että te päätitte käyttää aikaanne siihen, että te tulitte mun vieraaksi tänne. Tämä on ollut aivan mahtava keskustelu. Me ollaan puhuttu trampoliineista ja digitaskuista ja digididaktiikasta ja vaikka mistä. Mutta ehkä mulle jäi päällimmäisenä mieleen teiltä se, että tietyllä tavalla vaikka me puhutaan digipedagogiikasta, me puhutaan oppimisesta, niin just, että me ei saada yksinkertaistaa sitä liikaa. Vaan että muistetaan just, että oppimiseen liittyy se oppimaan oppiminen ja tietyt ne sosiaaliset taidot, elämään oppiminen, yhteisöissä käyttäytyminen, ja sitten siihen liittyy se digi. On ehkä ihan hyvä, että me puhutaan digipedagogiikasta, jolloin me muistetaan, että siihen liittyy just ne asiat, mitä Hanna toit esiin. Tavallaan siellä on se suunnittelu ja siellä on se pedagoginen käsikirjoitus, oppimismuotoilu. Meidän täytyy muistaa, että me ei vaan siirretä asioita fyysisestä maailmasta, vaan me mietitään, ja Teemu ottanut aivan loistavia esimerkkejä tässä pitkin keskustelua siitä, että miten sä olet itse myös soveltanut sun omien oppijoiden kanssa niitä. Mutta että muistetaan, että me ei olla vain digi-ihmisiä, vaan me ollaan niitä kehollisia ihmisiä, joiden täytyy tuntea asiat myös omassa kehossaan ja oppia tuntemaan toisia ihmisiä. Ehkä juuri se, että mitä te sanoitte, että korkeakoulut voi juuri ottaa sen roolin, että olla niitä oppimisen Michelin-kokkeja, jotka ottaa sitä kasvatuksellista vastuuta. Ja ottaa vastuuta, ei just niistä taidoista eikä pilko oppimista myöskään liian pieniin kokonaisuuksiin, vaan ehkä uskaltaa tuoda siitä kasvatuksellisesti näkökulmasta sitä, että nämä asiat täytyy liittyä yhteen ja näitä asioita pitää oppia, jos haluaa oppia tietyt taidot. Vaikka ollaan oppijalähtöisiä, niin se ei tarkoita sitä, että me annetaan kaikki valta oppijalle, vaan että me tuodaan meidän oma osaaminen myös siihen, että mikä on oppijan paras. Se on myös oppijalähtöisyyttä, että me mietitään sitä oppijan parasta. Ja just, että muistetaan, että jos me halutaan tehdä sitä maailman parasta digipedagogiikkaakin, niin siihen liittyy just se sosiaalisen vuorovaikutuksen tilat ja mahdollisuus myös pysähtyä miettimään asioita. Todella hyviä näkökulmia, mahtavia esimerkkejä ja myös ihania uusia käsitteitä. Kiitos teille todella paljon, että tulitte vieraaksi ja jaoitte teidän mahtavia ajatuksia meidän kuulijoiden kanssa.
Teemu Leinonen:
Kiitos kutsusta.
Hanna Teräs:
Kiitos.
Hanna Nordlund:
Ja tästä voidaan jatkaa keskustelua aiheesta sitten sosiaalisessa mediassa hashtagilla Digivisio2030. Mä oon Hanna Nordlund ja tää oli Oppimisen Seuraava Luku.