Blogi 
Loppukeväästä pyörittelin parin päivän ajan visaista koulutuspähkinää. Olin kahdeksan vuotta aiemmin aloittanut toisen maisterintutkintoni, jäänyt töistä opintovapaalle ja saanut opinnot hyvään alkuun. Parin vuoden jälkeen seuraavat kuusi vuotta kuluivat kuitenkin tiukasti päivätöissä. Kakkostutkinto oli jäänyt makaamaan, ja nyt minun pitäisi ratkaista, yritänkö rutistaa sen valmiiksi.
Oppimisen intoa minulla on paljon. Haluaisin oppia lisää vaikka mitä: taloutta, tekoälyä, pedagogiikkaa, koulutussosiologiaa, juridiikkaa ja niin edelleen – ja kaikkea riittävän kansainvälisesti. Kuuntelen joka viikko erilaisia webinaareja, luen paljon lehtiä ja vähän kirjoja. Katson uutisia ja joskus A-studiotakin.
Kuulemma jopa 80–90 prosenttia työelämässä olevien oppimisesta tapahtuu töissä, aivan normaalisti töitä tehden. Oppiminen ei siis ole mitään erillistä kurssilla istumista, vaan nivoutuu kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Erityisen välttämätöntä oppiminen on nopeasti muuttuvalla alalla, kuten viestinnässä. Turbulenssissa on kaikki: toimintaympäristö, välineet ja vauhti. Ammattiviestijät tukevat muiden alojen asiantuntijoita työelämän yleisessä viestinnällistymisessä, joka tarkoittaa viestintätyön lisääntymistä ja sen painoarvon kasvua.
Selvittelin tutkinnon jatkamismahdollisuuksiani käytännössä. Olin muuttanut 600 kilometriä uudelle paikkakunnalle, joten kätevimmin opintoni Helsinkiin luonnistuisivat etänä. Ei onnistu, kertoivat väliaikatiedot. Reissaamistakin olin kyllä tehnyt. Yhtenä syksynä juna- ja lentoliput maksoivat minulle vajaat 800 euroa, eikä se minusta ollut mikään mahdoton uhraus.
Yliopistojen siirtohaku tuli sopivaan saumaan toukokuulle. Se tarkoittaa opiskelupaikan vaihtoa yliopistosta toiseen. Minulla olisi kuitenkin pitänyt olla tutkinnon suoritusaikaa vielä jäljellä. (Tiedoksi boomereille: Rajattu opinto-oikeus otettiin yliopistoissa käyttöön vuonna 2005. Tutkinto pitää suorittaa määrätyssä ajassa, joka on kokonaisessa maisterintutkinnossa (3+2 v.) pääsääntöisesti 7 vuotta.)
Silmäillessäni jäljellä olevien opintojen rakennetta ja kurssien paljoutta otsalleni nousi kylmiä hikipisaroita: ain’t nobody got time for that! Mieluummin jatkan, kuten olen viime aikoina tehnyt – poimin akuutisti tarvitsemiani tietoja ja taitoja sieltä täältä.
Tietämättäni pohdiskeluni osui useampaan koulutustrendiin. Ensinnäkin käynnissä on modulaarisen oppimisen esiinmarssi. Osaamistaan uudistavilla työikäisillä ei ole aikaa aloittaa kokonaista tutkintoa aina alusta, vaan uutta pitää pystyä rakentamaan vanhan päälle, nopeasti ja erittäin joustavasti. Tämä on johtoajatus kaikkien Suomen 38 korkeakoulun yhteisessä Digivisio-työssä. Digivisio 2030:ssa yliopistot ja ammattikorkeakoulut tuovat tarjontaansa oppijoiden selattavaksi yhteen paikkaan. Ensimmäinen toteutus, jatkuvan ja joustavan oppisen tarjotin, avautuu loppuvuodesta 2024. Kauempana tulevaisuudessa siintää myös oppijan kaikkien suoritusten tallentuminen yhdelle alustalle.
Modulaarisuutta haastavat työnantajien tottumukset ja joidenkin alojen tiukat kelpoisuusvaatimukset. Muuttuuko työelämä joustavammaksi hyväksymään tutkintoja pienemmät osaamisen sertifikaatit? Minulla selkeä tällainen paperi on aikuisopettajan pedagoginen pätevyys (60 op), joka minulle joka tapauksessa jää opinnoistani talteen.
Toinen trendi on yhtä vahva kuin ensimmäinen: oppimisen täytyy pystyä ylittämään ajan ja paikan esteitä. Kun aikaa on rajallisesti, opiskelun pitää mukautua oppijan ajankäyttöön ja sijaintiin, ei toisinpäin. Niin paljon kuin ylistänkin kasvokkaisen vuorovaikutuksen rikkautta, jos se vaatii kahden päivän matkustamisen, hinta on liian kallis. Minulla ei ole mitään erityistä uskollisuutta lähelläni sijaitsevia opinahjoja kohtaan – haluan napata oppini helposti aina sieltä, missä se on laadukkainta!
Kolmanneksi sekä yksilön että yhteiskunnan on opittava optimoimaan koulutusta. Jossain vaiheessa uuden alan opintojani huomasin, että tulotasoni ei tulisi nousemaan aiemmasta. Samalla olin opintovapaan turvin kerännyt roimasti uutta intoa vanhaan ammattiini. Yhdessäkään rekrytoinnissa en jäisi nalkkiin siitä, että olen suorittanut vain yhden maisterintutkinnon, en kahta. Olen joskus käynyt lähellä työttömyyttä ja joutunut hakemaan kovasti töitä, mutta yleisesti ottaen työmarkkina-asemani on hyvä.
Samasta on ollut paljon puhetta yhteiskunnan tasolla, muun muassa hallitusneuvotteluissa. Laajojen tutkintojen järjestäminen on kallista, joten niiden suorittajien taustoja pitää pystyä tarkastelemaan.
Miten pohdintani lopulta kävi? Tein juhlallisen päätöksen pudottautua pois tutkintokoulutuksesta pää pystyssä. Tällä ratkaisulla nousen koulutusmurroksen kuumimmalle aallonharjalle ja vapautan aikaani useammalle aihepiirille. Oppiminen ei lopu ikinä!
Elina Mattila-Niemi
Kirjoittaja on viestintäpäällikkö ja Digivisio-hankkeen viestintäyhteyshenkilö Oulun yliopistossa
Twitter @Elina_Nie
Seuraa koulutuspolitiikan vaikuttajia ja keskustelijoita Twitter-listan kautta